Johdanto

Et ole sallinnut JavaScriptejä selaimessasi. Enabloi tämä ja palaa uudelleen näihin sivuihin.


valmis uuni

Pönttöuuniprojekti

Tässä yhtenä päivänä Helsingin Energia muistuttaa tasauslaskulla. Oli siinä määrin suolainen, että jotain pitäisi tehdä. Monia vaihtoehtoja esiintyi. Yksi niistä oli takan rakentaminen. Tietty perinteinen pönttöuuni. Tästä alkukesän kirjeestä käynnistyi monivaiheinen tapahtuma, joka päättyi lokakuussa. Tuloksena jokaiselle romantikolle sovelias television korvike. - Tässä kuvaus niille, jotka suunnittelevat samaa tai muuta tulisijaa, lämmönlähdettä kotiinsa.

Suomessa lämmitys- ja ruuanvalmistusuuneja on ollut aikojen kuluessa hyvinkin monenlaisia. On ollut ja on piisejä, leivinuuneja, takkoja, pystyuuneja, kaminoita, lämmitysuuneja, kiukaita ja monia muita. Erityyppisten lämmitysuunien lukuisaan tyyppimäärään on varmaan syynä kylmä talvemme ja kekseliäs kansa. Termillä pystyuuni tarkoitetaan yleensä siroa lattiasta kattoon ulottuvaa pääasiallisesti lämmitykseen tarkoitettua uunia, jossa ei ole varsinaista liesiosaa. Yleensä ne tehtiin (ja tehdään) luonnonkivistä - kuten vuolukivistä - tai tiilistä ja verhoillaan peltikuorella, kaakelilla, tiilellä, kivillä tai kalkkilaastilla. Nykyään uunien runkoja tehdään myös valamalla tulenkestävästä massasta. Nykyihminen ei ehkä helposti miellä 2000 kiloa painavaa uunia siroksi. Siroja nämä ovat kuitenkin verrattuna perinteisiin tupien ja pirttien talonpoikaisuuneihin, joiden koot saattoivat olla 3.5 metriä leveitä, saman verran syviä ja vieläpä 2 metriä korkeitakin. Eivätkä ihan kevyitäkään liene, paino kun voi nousta useisiin kymmeniin tonneihin.

Tyylien kirjokin on ollut hyvin laaja. Kansanomaisissa pystyuuneissa vieraiden kulttuurien vaikutus erityisesti itä- ja pohjoissuomessa uunin ulkonäköön on ollut vähäinen. Ulkonäköä ja toimintatapaa on sanellut pitkälle yksinkertaisuus ja käytännöllisyys. Tilanne on ollut hieman moninaisempi keski- ja länsisuomessa sekä rannikkoseudulla, joissa ulkomaiden vaikutus on ollut jo suurempi. “Linnojen, kartanoiden ja säätyläiskotien uuneissa esiintyvät jo kaikki tyylisuunnat kuten renessanssi, barokki, rokokoo, näiden kertaustyylit, lisäksi kustavilainen tyyli, uusklassismi ja jugend” todetaan A. Kolehmaisen ja V. Laineen kirjassa Suomalaiset uunit (Otava 1981). Uusi tyylejä tulee ja vanhoja kierrätetään aina uudestaan. Pönttöuunin nykyinen uusi aikakausi ei varmaan ole juuri muuta kuin vanhan tyylin kierrätystä. Ehkäpä suurten ikäpolvien kaipausta takaisin mummolaan.

Kaakelipintaisen uunin, kakluunin, tiedetään yleistyneen Suomen säätyläiskodeissa 1700-luvun loppupuolella. Kuitenkin Turun linnassa ja itse kaupungissa sekä muissa keskiaikaisissa linnoissa tiedetään käytetyn kaakeliuuneja jo 1500 luvulla. Arkeologisten löytöjen perusteella varhaisimmat kaakeliuunit pystytettiin maassaamme jo 1400-luvun alussa. Kaakeleita tuotiin aluksi Ruotsista ja muualta Manner-Euroopasta suuret määrät ja myöhemmin 1800 luvulta lähtien niitä ryhdyttiin myös Suomessa valmistamaan, yleensä yksivärisinä kuten ruskeina, vaaleankeltaisina tai luonnonvalkoisina. Tosin tiedetään kaakeleita valmistetun jo 1600 luvulla Turussa.

1770 luvulla ruotsalainen arkkitehti Carl Johan Cronsted työskenteli yhdessä armeijan kenraalin Fabian Wreden kanssa. He pohdiskelivat miten sen aikaisen uunin, piisin, tehokkuutta voitaisiin parantaa. Olihan piisi eli yksiputkinen suoraan savupiippun liittyvä uuni melkoisen tehoton ja sangen paljon lämmitystyötä vaativa. Sitä paitsi kun 1700 luvun ruosalaisen teollisuuden selkäranka, terästeollisuus, valimot ja kaivokset, kulutti paljon puuta oli aikoinaan suuri huoli, että lämmitykseen käytettiin liiallisesti puuta. Pelättiin koko valtakunnan puuvarastojen ehtyvän. Niinpä vuonna 1776 Cronsted ja Wrede julkaisvat tutkielman: ”Beskrifning på Ny Inrättning af Kakelugnar Til Weds Besparing. Jämte Bifogande Kopparstycken. Utgifwen av Praesidenten Grefwe C.J Cronstedt”. Julkaisussa kuvattiin 6 erilaista uunia, joiden yhteinen tekijä oli johdattaa savukaasut lonkeroimasia savukanavia pitklin uunia ylös alas. Hyötysuhteen kasvu (tyypistä riippuen) oli jopa 8 kertainen aikaisempiin verrattuna. Termi vastavirtauuni kuvaa hyvin uunin toimintaperiaatetta: Erillisiä putkikanavia pitkin savukaasut kulkevat vastavirtaan ja lämmittävät uunin kylkiä.

cronsted/wreden uuni

Eräs C.J Cronstedin ja F. Wreden kehittämä uuni. He kehittivät 6 erillaista uunia, joiden yhteinen piirre oli kierrättää savukaasuja pitkin lonkeroimasia kanavia. Uuni oli hyvin käänteentekevä aikaisempiin verrattuna. Uunityyppiä käytettiin koko 1800 luvun ja toisinaan vielä tänäänkin sekä Ruotsissa että Suomessa. Joku on jossain sanonut, että Ruotsin kansa asui euroopan lämpimimissä taloissa. Moni suomen talonpoikaisuuneja tutkinut voisi sanoa kylläkin Ruotsin kansan palelleen öisin.

Alkeellisin mahdollinen uuni on kiuas ja piisi eli yksiputkinen uuni. Kiukaassa tulipesästä lähtevät kuumat savukaasut huuhtelevat joko suoraan kiviä tai savukaasut eristävää kiviä pitävää kaukaloa. Piisissä taasen kuten edellä tuli mainittua savukaasut johdetaan suoraan joko sisään ja räppänän kautta ulos (sisäänlämpiävien savupirttien uunit) tai savupiipun kautta pois sisätiloista. Kuten kaikki jatkuva- tai kertalämmitteistä saunan kiuasta käyttäneet tietävät uunista lähtevien savukaasujen olevan ylen kuumia, joten saunan lämmityksen kannalta hyötysuhde on huono (lämmittää kyllä runsaasti hormia ja hormi taasen muuta huoneistoa). Tästä yksiputkisesta uunista on jo huomattavasti parempi versio uuni, jossa tulipesästä lähtevät savukaasut lasketaan uunin laesta alas ja täältä hormiin. Seuraava kehitysaskel oli kolmiputkinen uuni: Tässä tulipesästä kohovat savukaasut nousevat uunin keskeltä olevaa tuliputkea pitkin ja laskeutuvat toista kylkeä myöten pesän alle, josta ne johdetaan toista kylkeä pitkin ylös ja hormiin. Vastaavalla tavalla voidaan putkien määrää lisätä viisi tai ja jopa seitsemän putkiseksi uuniksi. Näissä tulisjoissa savukaasut siis kulkevat ylös alas kiertäen putkesta toiseen. Kuten Cronstedin yllä olevassa kuvassa on esitetty. Vielä nykyään monet perinneyhdistykset Ruotsissa muuravat näitä rörspies:ksi kutsuttuja uuneja. Meillä uunityyppi hävisi lähes kokonaan jo 1900 luvun alussa. Yllä olevassa Cronstedin uunissa savukaasut luikertelivat ylhäältä alas ja tulipesän alitse toiselle kyljelle alkaen oikeasta rintapuolesta ja päättyen ylös vasemman selkäputken kautta hormiin. Rakenne oli hieman mutkikas ja usein sovellettiin 1800- luvulla alla olevan kuvan mukaista rakennetta (numerointi viittaa kaasujen kulkujärjestykseen). Tässä kaasut kulkevat ensin oikean puoleista sinämää selästä rintaan ja täältä tulipesän alitse vasemman puoleiselle kyljelle rinnasta selkään. Näillä tavoilla suunniteltiin uunit alati useampi putkiseksi sen mukaan mitä suuremman alan sen piti vallata. Pikkuhiljaa havaittiin, että se kylki mihin savukaasut ensimmäisenä virtasivat oli myös kuumin. Sen vuoksi tehtiin esimerkikksi viisiputkiseen uunin sellainen muutos, että annettiin tuliputkesta uunin lakeen kohonneiden savukaasujen laskeuta tulipesän sivuitse kulkevaa kahta vasemmalla ja oikella kyljellä sijaitsevaa rintaputkea myöten alas ja täältä uudestaan kahta selkäputkea myöten takain ylös. Selkäputket yhdistettin uunin laella ja johdettiin savukaasut hormiin. Usein uunit olivat niin suuria, että putkiin voitiin muurata alhaalta ylös ulottuvia siipipatsaita. Näillä patsailla haluttiin parantaa lämmön talteenottokykyä. Samoin tuliputkeen voitiin muurata kapeasta tiilestä välikielekkeitä. Tämänkaltaislla uuneilla oli ikävänä taipumuksena haljeta lämpöjännitysten seurauksena. Uunimuurarin ammattitaidolle asetettiin suuria vaatimuksia.

alavirta periaate

Eräs 1800 luvun puolivälin jälkeen yleisesti käytössä olevan 7 putkisen putkiuunin rakenne. Viimeisestä putkesta eli seitsemännestä liitettiin uuni ylhäällä hormiin.

Moniputkisen uunin sisämuuraus ulottui uunin lakeen ja uunin seinämät myös tukeutuivat tähän sisämuuraukseen. Uuunia lämmitettäessä kuumentuu sisämuuraus suhteellisesti enemmän kuin seinämät ja lämpölaajenemisen vuoksi kohoaa sisäosa enemmän kuin seinämät. Samoin sisämuuraus pyrkii laajenemaan ulospäin. Näin uuniin syntyi kokonaisuudessaan melkoisia sisäisiä jännityksiä, jotka saattoivat halkaista uunin. Täyden parannuksen tähän teki ruotslainen insinööri Ernst August Wiman keksimässään uunissa 1800-luvun loppupuolella. Wimanin uunin patenttihakemus oli päivätty 13 helmikuuta 1878, keston ollessa 8 vuotta ja nimetty "Anordning vid kakelugnar" (patent n.o 400, Kongl patentbyrå). Nykyisin käytössä olevat pönttöuunit ja monet muut varaavat takat ovat muunnelmia Wimanin ideasta. Wimannin uunissa tulipesä ja siitä nouseva tuliputki on muusta uunista erillään täysin irtonainen, sallien lämpöliikkeet kaikkiin suuntiin. Tuliputken laen ja uunin sisäpuolisen kannen välimatka oli kohtalaisen suuri, parikymmentä senttimetriä. Kun savu nousee tätä tuliputkea pitkin uunin lakeen se leviää ja laskeutuu kaikkia uunin seinämiä pitkin soljuen tulipesän sivuitse alas uunin pohjalle. Wimanin uunissa savu kootaan peltiseen pohjaputkeen. Jos hormiliitos oli ylhäällä johdettiin savukaasut uunin ulkopuolella (yleensä selkäpuolella piilossa) olevaan keraamisista torvista tehtyä putkea pitkin ulos hormiin (patentissa ei kuitenkaan esitetty tätä torviputkea, vaan se oli käytännön sanelema korjausrakentamisessa toteutettu ratkaisu). Wimanin uunin savupelti oli melko nokkela. Nimittäin kokojaputken sisällä oli toinen reiällinen putki. Kun sisempää putkea kierretääön siten että sisäputken reiät ovat ulkoputken reikien kanssa kohdakkain virtaa savu nousuputkeen. Lämmityksen loputtua kierretään putkea kiinni-asentoon ja putken päässä oleva venttiili aukeaa. Venttiilin kautta virtaa huoneen lattialla oleva ilmaa lämpimään hormiin. Näin saatiin aikaan huonetilassa tehokas ilmankierto.

wimanin uuni

Vasemmalla periaatekuva Wimanin uunista oikealla taasen nykyaikainen peltikuorinen pyöreä vastavirtauuni. Kuvassa myös esitetty olennaiset leikkauskuvat. Wimanin uunissa kiinnittyy varmaan huomio nykyaikana melkein kokonaan hävinneisiin siipipatsaisiin. Kun vertaa Wimanin uunia aikaisemmin esitettyyn putkiuuniin huomataan kuinka radikaalisti uuni muuttui. Arinaa ja mahdollista nielua lukuunottamatta moderni tehokas lämmitysuuni oli syntynyt.

Wiman esitti patentissaan kolme uunityyppiä nimittäin nurkkauunin (kuten yllä olevassa kuvassa), pyöreän lammitysuunin ja nelisikanttisen laatikkouunin. Patenttia lukiessa kiinnitty huomio lauseeseen: "Ugnen kan utföras af kakel eller annat murverk samt, der så är lämpligt, omgifvas av plåt". Eli vapaasti suomennettuna: Uuni voidaan tehdä kaakelista tai muulla muuraustavalla sekä kuten on suositeltavaa, päälystää pellillä. Kauheaa. Onko tosiaan niin, että niin supisuomlaiseksi mieltämäni pönttöuuni onkin ruotsalainen keksintö ja vielä 130 vuotta vanha? Laihana lohtuna on vain se, että monet ruotslaiset uunimuurarit ja perinneyhdistykset pitävät pönttöuunia suomalaisena ja rinta messingillä toitottavat rööriuuninsa erinomaisuutta. Eipä hiiskuta heille sanaakaan tästä.

Pönttöuunilla, peltikuorisella lämmistysuunilla, pystymuurilla, pystyuunilla, peltikuorisella vastavirtauunilla on monta nimeä. Joskus kutsutaan sitä, virheellisesti, jopa - ruotsinkielen kagelugn johdannaisena - kakluuniksi. Vaikka kaakelin kaakelia ei uunissa ole. Nimi toisaalta puoltaa paikkansa kun uuni on köyhän miehen kaakeliuuni, kalliit kaakelit korvattu halvalla pellillä. Uunityyppi näyttää yleistyneen 1900 luvun alussa. Syyt linenvät moninaiset. Ensinnäkin metalliteollisuus tuotti ohuita peltilevyjä joita oli sen aikaislla konella (mm. sikkikoneella) helppo muokata myös pienissä peltisepänliikkeissä, toiseksi uunin muuraminen on kohtalaisen yksinkertaista, kuori antaa kokemattomalle paljon anteeksi. Sanalla sanoen uuni oli halpa. Komanneksi maaltamuutto kaupunkeihin oli kiivasta ja uuni oli tehokas ja pienikokoinen lämmitin työväestön ahtaissa asunnoissa.

Ulkonaisesti pönttöuunista nykyään on vakkiintunut muoto, jossa on erikseen jalkaosa, varsiosa ja kruunu. Yleensä jalkaosa ja kruunu ovat varsiosaa leveämmät. Kruunu saattaa olla usein kaksiosainen. Sanotaan sillä olevan pyöreän pinnan vuoksi suuri pinta-ala ja siksi luovuttavan lämpöä tehokkaasti. Kultturitutkijat kyllä väittävät pyöreän kaakeliuunin noudattavan empiren muotokieltä ja tyyliä. Syntyneen samoihin aikoihin kun empire oli keskeinen tyylisuunta. Muodon syynä olikin valitseva tyylisuunta eikä jälkiviisautena kerrottu tehokas lämmönluovutus. Näin varmaan kakluunin suhteen olikin. Mutta pönttöuuni on syntynyt huomattavasti myöhemmin. Varmaankin pönttöuunin kuoren mahdollisimman yksinkertainen valmistustapa kuten myös herraskaisen kaakeliuunin myötäileminen ovat vaikuttaneet olennaisesti uunin muotokieleen.

Alkuperäisessä pönttöuunissa ei ollut usein arinaa laisinkaan. Joka kerta uuttaa polttoainepanosta ladattaessa jouduttiin edellisen kerran tuhkat lakaisemaan pois. Palamistapahtuma ei ollut myöskään kovin ideaalinen. Lisäksi arinattomuuden haittana oli myös hidas palamisen loppuminen. Hiillos hehkui riittävän ilmansaannin puutteessa pitkään. Nykyään tästä hölmöilystä onkin päästy eroon ja kaikki näkemäni uudet uunit ovat varustettu arinalla ja tuhkaluukulla. Pönttöuunit ovat melkein poikkeuksetta pyöreitä, mutta aikojen kuluessa on näitä myös muun muotoisakin tehty kuten neliskanttisia.

Olennaisilta osiltaan nykyisin vakiintunut pönttöuuni muodostuu, kuten Wimanin uuni, tulipesästä, tämän päällä olevasta tuliputkesta, yläkammiosta josta savukaasut kulkeutuvat alaspäin huuhdellen tiiliverhoilua ja jatkaen tulipesän sivuitse alas jalkaosaan. Siitä nimi vastavirtauuni. Pienemmissä uuneissa jalkaosasta savukaasut johdetaan hormiliitoksen kautta hormiin, jossa yleensä on savupelti. Suuremmissa uuneissa savukaasut usein johdetaan takaisin ylös uunin takaosassa sijaisevaa kanavaa pitkin ja ylhäältä ulos hormiin. Tällaisissa uuneissa savupelti sijaitsi usein uunin sisällä. Mutkikkaamman kierron vuoksi ja sytytysvedon parantamiseksi varustettiin nämä suuremmat uunit myös sytys- eli kesäpellillä. Tällaisen kaksikiertoisen uunin hyöty on myös kohtalaisen marginaalinen. Kas kun alaliittymäuunissa savukaasut myös lämmittävät hormia (pystyputkea) ja näin myös huonetta.

Usein törmätessä suurempiin uuneihin huomio kiinnittyy uunin yläosassa tähtimäiseen ns. tupakkaventtiiliin: Jos kesäpelti oli auki ja savupelti kiini saatiin tuliputkeen varautunut lämpö nopeammin kiertoon. Jos taasen kesäpelti oli kiinni ja savupelti auki saatiin aikaiseksi ilmankiertoa huoneistosta lämpimään hormiin (tämän vuoksi nimi tupakkaventtiili). Tupakkaventtiilin ilmankiertoa parantava vaikutus on lopulta melko vähäinen. Koska palaminen kuluttaa melkoisesti ilmaa, jolloin ilmankiertokin on huomattava. Pesällisen polttaminen saattaa kuluttaa jopa 80 kuutiometriä ilmaa ! Voisi joku tätä tehokkaana pölynimurinakin pitää. Sen sijaan lattiatasossa oleva venttiili voisi olla hyödyllinen kun tämän kautta katonrajassa oleva lämmin ilma voisi huuhtouta alaspäin. - Joissakin uuneissa näkee silloin tällöin sivuilla hieman luukun yläpuolella tai ylhäällä pyöreät kannelliset luukut. Nämä ovat tarkoitettu uunin nuohoamiseen ja uunin kunnon tarkistamiseen. Ei yhtään pöllömpi idea.

Wiman:n alkuperäisessä uunissa tulipesä kuristui melko jyrkästi täysin suoraan tuliputkeen. G.E. Asp:n Uuninmuuraja kirjassa (Otava 1944) monissa suurissa tulisijamalleissa, joissa savukaasut kulkeutuivat monia putkia pitkin (ns. patteriuuneissa) tuliputket olivat melko loivasti ylöspäin suppenevia. Monet uunimuuraajat myös suosivat loivasti ylöspäin sulkeutuvia palotiloja. Näissä tulipesän laki (luukun yläpuolella) kavennetaan jyrkästi suorakulmion muotoiseksi tuliputken lähdöksi (siis esimerkikksi jos tulipesä on 260 mm leveä niin tuliputken alaosa on 260 x 260 ja sulkeutuu 150 x 150 alaksi tuliputken yläosassa). Tällä saavutetaan melko suuri palotila ja varmistetaan hyvä uunin veto. Muuratut tulisijat (Rakentajan Tietokirjat 2008) kirjassa tulipesä sulkeutui melko jyrkästi jonkinlaiseen pieneen nieluun, josta tuliputki jatkui suorana. Nielu on melko normaali tavallisisssa takka-uuneissa. Näissä nielun jälkeen savukaastu johdetaan ns. yläpalotilaan. Nielu aiheuttaa tänne kaasujen melkoisen turbulenssin. Näin saadaan kerättyä paremmin talteen savukaasujen lämpö. Pönttöuunin tapauksessa on huomattava, että tuliputki on melko ahdas (yleensä 150 mm x 150 mm) ja nielu ei kovin suuri ole 30 - 50 mm. Joten turbulenssi ei ehkä ole täysin ideaalista. - Itse asiassa nielu on kohtalaisen vanha keksintö. Vanhoissa leivinuunneissa, kun oltiin opittu ulossavuamisen edut savupiipun kautta, oli toisinnan ongelmana hieman huono veto. Joskus 1800-luvun alkupuolella huomattiin, että kuristamalla savupiippu hieman juurestaan parani sytysveto merkittävästi. Syynä oli tietenkin se, että piipussa oleva savunkulkua haittaava, esimerkikksi kostean piipun aiheuttama, pieni ylipaine ei pystynyt vastustamaan kuristusta ja painamaan savukaasuja takaisin sisälle. Siis uunin puolelta nieluun kohdistuva ylipaine oli suurempi. Ilmiö on sama kuin sytytysvaiheessa pienenetään hieman hormin pinta-alaa savupellillä.

rivoitettu uuni

Aspin kirjassa myös esitettiin, että savukanavat kannattaisi muuurata kuvan mukaisilla kulmatiilillä. Tällaisilla rivoitetulla rakenteilla saavutetaan suurempi lämmön talteenotto. Valitettavasti nykyään ei kulmatiiliä ole juurikaan saatavilla. Toisaalta rivat voitaisiin kyllä muurata siten, että joka toinen tiili olisi kuoren suuntainen ja joka toinen taasen kohtisuoraan tähän nähden. Näin ei kuitenkaan nykyään menetellä ilmeisesti seuraavasta syystä. Jotta tiilirakenne olisi tukeva pitää ne muurata limittäin vähintään 1/3 jaolla. Jotta savukaasujen virtaus olisi mahdollismman suoraviivaista pitää rivoituksen tiilikerroksesta toiseen olla mahdollisimman jouhevaa, ilman jyrkkiä mutkia. Tämä taasen johtaa ylenmäärin mutkikkaiseen tilen veistämiseen. Joten joudumme nykyään tyytymään hieman tehottomaan pönttöuuniin. Sääli.


Asp myös huomasi sen ilmeisen seikan, että savukaasut ovat kuumimillaan tuliputken jälkeen ja jäähtyvät alas mentäessä. Joten uuni on lämpimin yläpäästään eikä alapäästään, jossa myös suurin lämmön tarve esiintyy huoneen mahdollisimman tehokkaaksi lämmittämiseksi. Lämmöllä näet on taipumus nousta alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin. Toisaalta on myös huomattava, että tiilet ovat ylhäällä muurattu kapeampi puoli uunin seinämää vasten säteettäisesti kun taasen alhaalla leveämpi puoli nojaa uunin kuoreen. Tällöin yläpäässä on myös suurempi lämpöä vastaanottava massa. Asp:n mielestä korkean tehokkaan uunin pitäisi olla kaksiosaisen koostuen suhteellisen lyhyestä juuriosasta, jonka alapäästä vielä kuumat savukaasut johdetaan yläosan jonkinlaiseen muurattuun patterisokkeloon. Lopulta yläosasta ulos hormiin. Nykyään tiedetään että tämä patterikanavisto kannattaisi korvata vesisäiliöllä ja putkistorakenteilla. Tosin tällöin helposti kohdataan vesitiiviys ja nokeamis ongelmia. Omassa uunissani välittömästi palamisen jälkeen kuumin kohta kädellä koskettaessa on sivuilla hieman tulipesän yläpuolella. Kohdassa missä tiilet ovat leveä puoli peltiä vasten ja palokaastu ohjautuvat tulipesän sivuille poskiin. Kohta myös jäähtyy hieman nopeammin kuin yläpuoliset osat, joissa taasen on suurimmat massat. Joten Asp:n vaatimus patterisokkelosta 2 metrisiin pönttöuuneihin ei ole täysin perusteltu. Eikä kukaan juurikaan paljoa korkeampaa uunia nykyään tee (on parempi tehdä 2 uunia kuin 5 - 6 metriä, kerroksesta toiseen ulottuva, korkea uuni).

Valinan vaikeus

Olin tosin jo aikaisemmin haaveillut takan rakentamisesta. Takan piti olla sekä lämmönlähde että sisustuselementti. Takan valitseminen olikin kohtalaisen mutkikas prosessi. Ensi vaiheessa ns. takkasydämmet putosivat pois listalta: vaikka monet olivat sangen näyttävän näköisiä ja helposti koottavia ei niiden kyky toimia hyvänä lämmönlähteenä ollut kovin suuri. Vähän niinkuin saunan kiukaita: Nopeasti lämpenevät ja sitä nopeammin jäähtyvät. Tulisijan piti olla varaava ja näin hyötysuhteeltaan kehnoa parempi. Toisaalta on muistettava, että tällaisilla takkasydämillä voidaan periaatteesa lämittää talon rakenteita. Jos nämä pystyvät varamaan lämpöä, niin takkasydämmiitäkin on jonkinverran pitkäaikaisempaa hyötyäkin. Oma taloni taasen on puurakenteinen, joka tunnetusti ei kovin pitkään lämpöä pysty varaamaan.

Seuravana vaiheena tarkastelin varsinaisia kaakeliuuneja. Cronspies on kieltämättä näyttävä. Mutta voi, aivan liian kallis. Ultimate marketing myy olennaisesti halvempaa. Uuni oli pitkään listoillani. Vaikka uunia kovasti netissä parjataankin, niin aina herää kysymys kuka parjaa ja miksi. Kovin asiallisia argumentteja ei esiintynyt. Siksi uunikin oli listoillani. Lopulta Hattulan Kaakelitehtaan tiilestä muuratut uunit olivat kakluunilistani kärjessä. Vaikka perusmallit olivat heman liian korkeita (huoneeni on 2.40 korkea ja tähän ainakin 100 mm turvaväli kattoon) ja perusmallin uuneissa ei kuvien perusteella ole tuhkaluukkua sekä arinaa näyttävät uunit tosi näyttäviltä. Hinnatkaan eivät olleet aivan tähdissä. Ilmeisesti heidän kanssaan olisi voinut neuvotella sopivasta muutoksista. - Sanalla sanoen: hienoja uuneja.

Valumassaaisia uuni runkojakin on markkinoilla. Näihin tehdään itse muuraamalla kuori. En suunnittelun alkuvaiheessa ollut kunnolla sisäistänyt tällaisten rakenteiden filosofiaa: Varsinaisen tekninen osa (tulipesä, poskikanavat yms.) on valmiiksi suunniteltu ja testattu. Itselle jää tehtäväksi kuoren suunnittelu ja toteutus: Look and feel. Ja tässähän onkin vapausasteita vaikka kuinka paljon. Vain tekijän kädentaidot ja mielikuvituksen lento asettavat rajoituksia. Pinnoituksen tiilejä voidaan leikata melkein mihin muotoon tahansa. Pintoja voidaan pehmentää rappauslasteilla ja vaikeissa kohteissa tehdä tartunnat saneerauslaastilla, kuori kun ei ole kovin kuuma niin betonilla voidaan tehdä apu- ja tukirakenteita jne. Monet kuoria suunnittelevat tutkivat Google kuvahaun tuloksia hakusanalla "kachelofen" tai "masonry heater". Canadian Kachelofenin kuvagallerian uuneja ei joka päivä vastaantule. Unkarilaiset Julius Vegvarin ja Vera Czekmanyn uunit ovat kieltämättä myös kokolailla vauhdikkaita. Kutan näet heidän sivustoltaan. Kuka on sanonut että tulisijan pitää olla ankea ja tylsä laatikko. - Nyt kun oma uunini on melkein valmis tiedän, että valmisrunko ratkaisut eivät uudiskohteissa ole ollenkaan mikään huono ratkaisu. Säästyy kummasti aikaa kaikkeen muuhun.

Netin keskutelupalstoilla oli esiintynyt jonkin verran kuvitettua keskustelua siitä, miten jotkut olivat muutamassa vuodessa onnistuneet tärvelemään valumassasta tehdyt tulipesänsä. Hieman tästä pelästynnenä päättelin, että oma uunini pitää tehdä tillestä, ainnakin tässä on vuosituhantiset perinteet. Ehkä päätelmäni oli väärä ehkä ei. Jo siinäkin mielessä mahdollisesti väärä, että tein tulipesän supistukset, pesän laen, valumassasta.

Loppusuoralle jäi jäljelle harva. Muutama Tiilerin takkamalli ja 70 cm pönttöuuni. Tiilerin suurena etuna oli numeroidut osat ja väitetty helppo kasaus (onnistuu kuulemma keskiarvo reiskaltakin). Tiileri jäi pois siksi, että oma hormini (palomuurini) oli takan kohdalla 84 senttiä leveä. Hormini jatkuu puuseinänä. Joutuisin tekemään erillisen palomuurin, jotta nykyiset turvallisuusmääräykset olisivat tulleet täytettyä. Takka, uusine palomuureinen, olisi vielä tunkeutunut huoneen puolelle ylimääräiset 150 - 250 mm. Tästä taasen olisi ollut seurauksena mutkikkaammat tukirakenteet. Eli kellariin yksi pylväs ja takan alle poikittainen hormin suuntaisen palkki.

Lopulta päädyin pönttöuunin seuraavista syistä:

  1. Suuri pinta-ala. Luovuttaa lämpö tehokkasti. Haittapuolena taasen on se, että uuni myös jäähtyy suhteellisen nopeasti. Varauskyky ei ehkä ole kuoritakan luokkaa. Rakenne on myös tehty tiilestä jonka ominaislämpö on olennaisesti pienempi kuin esimerkikksi vuolukiven tai veden. Tosin polttaessani nykysillä lämpimillä marraskuun ilmoilla uuniani puoli pesällistä puita iltapäivällä on uuni vielä seuraavana päivänä käsinkosketeltavan lämmin.
  2. Kohtalaisen suuri lämpöä varaava tiilestä muurattu massa. Massa on kuitenkin yleisesti kuviteltua olennaisesti pienempi. 75/70 sentin 2.20 metriä korkea uuni sisältää n. 210 taloustiiltä, 50 tulitiiltä, n. 10 säkkiä saviuunilaastia ja 1 - 2 säkkiä tulenkestävää valumassaa ja yksi säkki betonia joten kokonaispaino on noin 1300 kiloa. Tästä tiilimäärästä osa on jalkaosassa lämmön varauksen kannalta sangen hyödyttömänä tukirakenteena.
  3. Iätön klassinen muotoilu, soveltunee erityisen hyvin yli 50 vuotta vanhoihin taloihin.
  4. Halpa hinta. Oma uunini, perustuksineen, hormin massauksinen ja kaikkine työkaluineen tuli maksamaan n. 1600 euroa (kesällä 2011). Tästä summasta työkalujen osuus oli n. 500 - 600 euroa ja hormin kunostus 200 euroa. Uunin saa helposti rakennettua alle 700 euron, jos työkalukustannuksia ei lasketa. Tosin tällöin oman työn osuus on huomattavan suuri.
  5. Suhteellisen helppo kasaus, tosin tiiliä joudutaan veistämään aika tavalla. Peltikuori on tiivis ja estää muurausvirheiden aiheuttamia mahdollisia vuotoja. Lämpöliikkeet kuten yllä selitettin melko alhaiset joten uuni ei murru eikä kaadu (kunhan perustukset ovat kunnossa).
  6. Netissä on jonkinverran muurausohjeita ja sitä enemmän keskustelua. Erityisen hienot ovat Jussi Salosen Uuniduuni sivut. Monen monena iltana olen tuntikausia istunut netin ääressä ja tutkinut sivuja ja ihaillut ammattimiehen kädentaitoja ja tietoja. Myös talonrakentajan käsikirja: Muuratut tulisijat on ollut inspiraation lähteenä (vaikka kirjassa kuvattu pönttöuuni oli arinaton.
  7. Ja olihan omassa mummollassakin tälläinen uuni.

Mutta on siinä paljon huonoakin, vaikka uunia kehutaan netissä kaiken pelastavana lämmönlähteenä, todellisena jeesus-lähteenä:

Ensinnkin edellä mainittu suuresta säteilypinta-alasta johtuva kohtainen lämmönvarauskyky. Lisäksi uunin tulipesä ei ole suurten suuri. Uunia joudutaan lämmittämään kylminä päivinä 3 - 4 pesällistä. Toiseksi uuni asennetaan usein vanhoihin rintamiestaloihin. Näissä seinät saattavat alunalkaen olla sentinkin vinossa, talo on vuosien saatossa voinut painua sentin jos toisenkin. Vaikka uuni pyritään muramaan mahdollisimman suoraan voi muurauksessa ja kuorten pyöreydessä esiintyä 5 - 10 mm heittoja. Joten kaltaisilleni vatupassihysteerikoille saattaa uuni kumulatiivisen virheen seurauksena näyttää jopa vinoon rakennetulta. Kaatuvalta kuin Lyyli Samba-markkinoilla. Kuoritakassa voidaan seinien vinoudet aina paikata asettamalla takan pinnoitus sopivasti (kuoritiilissä vaihtelevan levyiset välit, reunassa vinoon leikatut kaakelit, rappauksella tai muulla tekniikalla). Kolmanneksi epätasainen lämmönjakautuma kuoritakkaan verrattuna: Kuuma yläosa ja viileä juuriosa. Kuoritakassa näet on eristekerros sydämen ja kuoren välissä, jolloin lämpö ehtii paremmin tasaantua ennen lämmön luovuttamista. Tosin lämmönluovutus on hitaampaa, suuremmalla viiveellä. Neljäs huono piirre on varsinaisen yläpalotilan puuttuminen. Palotapahtuma ei ehkä olekkaan yhtä optimaalinen kuin takka-leivinuunissa. Tämän arvelen johtuvan siitä, että palotilan yläpuolinen tuliputki on kohtalaisen ahdas (160 x 160) eikä lisäilmaa johdeta putkeen ollenkaan. En kuitenkaan tiedä tämän seikan todenperäisyyttä. Viidentenä syynä on mekaaninen kestävyys. Koska tiilet olennaisilta osiltaan pysyvät painovoiman avulla paikallaan ja osa tiilistä on muurattu kapealla syrjällä jaloillaan ylöspäin - vieläpä leikattuna- on tällainen rakenne olennaisesti heikompi kuin mahallaan makaavista tiilistä muurattu. Pelastavana seikkana on toki peltikuori.

Ehkä merkittävin suunnitteluvirhe omassa ja monissa muissakin tulisijoissa on korvausilmaventtiilin ja -putken puuttuminen. Mitäköhän järkeä on siinä, että ensin päräytetään tuli takkaan. Sitten tämä imee kylmää ilmaa kaikista mahdollista raoista ja joissakin tapauksissa joudutaan jopa avaamaan ikkuna. Lopulta käytetään tulisijaa näin jäähtyneen huonetilan lämmittämiseen. Vaikuttaa pähkähullulta hommalta. Joku viisampi voisi sanoa: Niin mutta tulisijasi lämmittää enemmän kuin mitä korvausilma jäähdyttää. Varmaankin. Eikö kuitenkin olisi parempi, että korvausilma johdettaisiin suoraan ulkoa putkea pitkin takkaan esimerkikksi tuhkakaukaloon ? Putkesta voisi olla sivuhaara tuliputkeen tehokkaan jälkipalamisen takaamiseksi.

Näillä webisivuilla kuvaillaan projektiani. Alusta loppuun. Esitän maalikon näkemyksen. Tämä on esimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen tulisija, jonka koskaan tulen rakentamaan. Siinä määrin työlästä, pölisevää ja suttuista puuhaa tämä on ollut. Nyt tiedän mitä tein väärin ja mitä oikein. Varmaan seuraavan osaisin tehdä paremmin. Kaikkein rasittavin aika oli kun viimenen tiili oli muurattu, päälle laitettu eristeet ja koesavut otettu. Tällöin nimittäin kaltaiseni vatupassihysteerikko kaivaa esille inklinometrin, ristilaaserin, konepajavatupassin, tarkkavaaituskojeen ja teodoliitin vain todetakseen: Talo on kallistunut hormin matkalla n. 10 mm, hormin jatkeena oleva seinä rakennettu 8 mm vinoon ja hormi tasattu seinän suuntaiseksi, 5 pönttöisessä uunissani kolmas pönttö on 3 mm vinossa ja neljäs (kruunun alinen pönttö) on lähes 9 mm soikea yläpäästään. Vähemmästäkin menee yöunet kun joutuu sietämään siskon miehen naurut.

En tiedä olenko laiska. Kenties. Kun koko hankeeseen meni runsas 3 kuukautta aikaa, josta pelkän muurauksen osuus oli himpun vajaa kuukausi. Joku kertoi netissä, että uuni nousi päivässä. Epäilen. - Syynä sivuston laatimiseen on se, että moni on kiinnostunut tekemään vastaavia. Kriittisesti suhtautuva voi oppia virheistäni ja rakenteistani sekä tehdä paremman. Pyrin siis myös esittelemään virheitäni (jos nyt näitä edes havaitsin). Sivusto täydentyy sitä mukaan kun hanke etenee. Kaikki kommentit ovat tervetulleita osoitteeseen xxx@yyy, missä xxx = jussi.hanhijarvi ja yyy=hanhi.net tai tkk.fi.

Sivusto on testattu ja rakennettu Firefox selainta silmällä pitäen. Sen suurempaa yritystä saada tämä toimimaan halutulla tavalla muissa selaimissa ei ole tehty (kas kun on muutakin tekemistä kuin ihmetellä selainten eroja). Siispä jos sivut näyttävät omituisilta ja tökeröiltä niin syynä varmaankin kehno selain. Joten vaihda asialliseen eli Firefoxiin (vastuu on sinun - ei minun). Sivusto myös sisältää jonkinverran javascripteja ja Flash animaatioita, joiden siis pitäisi olla sallittuja jotta voisi saada ilon selainkokemuksesta. Sivusto jakautuu seuraaviin osiin (löytyvät kyllä sivun banneristakin):


Sivuilla ei käsitellä varsinaista palamistapahtumaa, tulisijan sytyttämistä, puiden polttamista lisälämmönlähteenä, energiapolitiikkaa ynnä muita vastaavia asioita millään lailla. Näistä aiheista löytyy erinomaisia saitteja ja julkaisuja netistä ja kirjastoista ylenmäärin. Jos jaksan niin mahdollisesti joskus tulevaisuudessa voisin laatia kommentoidun linkkilistan ja kirjallisuusluettelon. Voisi ehkä kiinnostaa jotakuta.

 

Jussi Hanhijärvi