Muuraus työt

Oheessa pohdiskellaan hieman käytettyjä laasteja sekä joitakin työmenetelmien yksityiskohtia, joiden havaitsin olevan ainakin itselleni hyödyllisiä. Varmaan jokaisella on oma tapansa työskennellä, tässä kuvatut syntyivät ad hoc työn edistyessä. Parempiakin tapoja varmaan löytyy puhumattakaan ammattimuurareiden loistavista tavoista. Laastin valmistajille esittäisin toiveena tuonnempana esitetyin perustein, että saviuunilaasti toimitettaisiin ilman sementtiä. Tällainen sementtivapaa laastijauhe näyttää netin mukaan olevan yleinen tuote muualla maailmassa. Uunimuurari voisi tapauskohtaisesti lisätä sementtiä tai mieluimmin sementin ja kalkin seosta (esimerkiksi muurauslaastia). Back to the roots – kiitos.

Pönttöuunin muuraus ei ole vaikeata. Kuitenkin yhtä vaikeata kuin kuoritakan. Kummassakin on pelastavana tekijänä tiivis kuori. Kokematon tekee enemmän virheitä kuin kokenut. Kuitenkin on erittäin vaikeata tehdä takan muurauksessa täysin katastrofaalisia virheitä – esteettisiä kylläkin. Siis sellaisia virheitä, ettei uunia voida koskaan käyttää millään tavalla. Tiilet ovat painavia ja toistensa päällä. Ja jos ne muurataan hiukankin lomittain on sangen epätodennäköistä, että tiilet tipahtavat tai uuni kaatuu. Jos peltikuorta vasten olevaan laastin levityksessä on huolimaton ja muuraus ei ole täysin tiivis niin savukaasut eivät kuitenkaan pääse juurikaan kuoren läpi huoneeseen. Jos jollekulle niin onnettomasti tapahtuisi, että uuni vuotaisi huonetilaan saumojen välistä niin korjauksena voi aina tunkea palovillaa vuotokohtiin. Jos palotilassa esiintyisi pienen pieniä rakoja voidaan nämä yrittää kitata umpeen joko tulenkestävällä korjaus massalla tai tulenkestävällä muurauslaastilla. Ei edes vääränlaisten laastien käyttäminen tapa uunia lopullisesti vaikka netin keskustelupalstoilla jotkut näin kuvittelevatkin. Vääränlainen laasti tulipesässä aiheuttaa hidasta mutta kiihtyvää saumojen rapautumista. Nämä voidaan vielä kohtalaisen hyvin korjata jälkeenpäin. Ħuonosti suunnitellun ja toteutetun uunin sisäiset lämpöliikkeet eivä myöskään riko uunia kovin helposti jos tulen kanssa välittömästi tekemisiin joutuvat rakenteet eristetään muista rakenteista liikuntasaumoin. Erityisesti valetut kansirakenteet (uunin ja tulipesän laki) ovat siinä määrin pieniä, että lämpölaajeneminen ei halkaise näitä osia juurikaan useampaan alas tipahtavaan kappaleeseen jos massan joukkoon ei ole tungettu metallirakenteita. Hiushalkeamia voi syntyä toki huonossa uunissa sinne tänne varsinkin valurakenteissa. Uuni ei silti savuta kuoren läpi. - Silti huolellisuutta ei kannata heittää narikkaan vaikka 1200 kg tiilien kantaminen voi urbaanille nykyihmiselle tuntua raskaalta ja työ on sottuista ja pölisevää. - Työ palkitsee tekijänsä.

Laastit

Omassa uunissani käytin viittä eri tyyppistä laastia: Varsinaista saviuunilaastia, muurauslaastilla terästettyä saviuunilaastia, betonia (S30), tulenkestävää muurauslaastia ja tulenkestävää valumassaa.

Saviuunilaasti

Savi on yksi vanhimmista rakennusmateriaaleista kuten varmaan tiedätkin. Sitä on ollut saatavilla iät ja ajat lähes kaikkialla missä on ollut vettä eli merta ja suuria järviä. Tulisijojen muurauksessa sillä onkin ollut jo pitkät perinteet. Jo vanhimmissa kivistä kasatuissa tulisijoissa oli käytetty savea tilkitsemiseen ja tiivistämiseen kuten myös muuraukseen. Aikojen kuluessa opittiin lisäämän siihen hiekkaa toisaalta lujuuden kasvattamiseksi ja toisaalta vähentämään saven ikävää taipumusta kutistua (10 – 15 %). Tiilestä muuratuissa tulisijoissa on sillä aivan erityinen asema. Sekä siksi että tiilet valmistetaan savesta ja muuraukseen käytetään savea.

Mitä savi sitten on ? Tietosanakirja määrittelee saven ”lajittuneeksi mineraalimaalajiksi, jonka rakeista vähintään 30 % on läpimitaltaan alle 0.002 mm ” (Otavan Iso Tietosanakirja). ISO standardi 14688 ( Geotechnical investigation and testing -- Identification and classification) mukaan saven partikkelikoko on alle 2 mikrometruiä ja tätä suurempia partikkeleita kutsutaan siltiksi, hiekaksi jne.

Savi on kosteana pehmeää ja muovailtavaa, vettä läpäisemätöntä, kuivuessaan kovaa ja kutistuvaa. Kemialliselta koostumukseltaan Suomen savet sisältävät SiO2 :ta 45 – 80 %, Al2O3:a 8 – 20 % ja Fe2O3:a 4 -12 %. Lisäksi pienempiä määriä muita mineraaleja. Yleisesti katsotaan, että tulenkestävien tuotteiden, kuten tulitiilien, valmistuksessa käytettävän saven pitäisi sisältää piioksideja 50 – 60 % ja alumiinioksideja 24 % - 34 %. Muutamaa esiintymää lukuunottamatta Suomen savet eivät siis sovellu erittäin korkeita lämpötiloja kestävien tuotteiden valmistukseen. Kuitenkin käyvät erinomaisen hyvin muuraukseen.

Elektronimikroskoopilla katsottaessa pääosin kuusikulmaiset savipartikkelit muodostavat oheisen kuvan mukaisen liuskemaisen rakenteen (huomaa mittakaava pienimmät partikkelit ovat pienempiä kuin valon aalonpituus). Rakenne selittää hyvin miksi savi käyttäytyy niinkuin se käyttäytyy. Kosteana liuskeiden välissä vesi lisää partikkeleiden välistä koheesiovoimia joten savi on hyvin joustavaa (ja hyvin liukasta kuten kaikki märän saven päällä kävelleet tietävät). Kuivana taasen partikkeleiden väliset kitkavoimat pitvät saven kasassa. Samoin suuren pinta-alan vuoksi savi pystyy absorboimaan runsaasti vettä. Kostea savi paksuina kerroksina toimii myös hyvänä vesieristeenä. Seikka jota maanrakennuksessa on käytetty vuosisatoja hyväksi. Kuivuttuaan savi on kohtalaisen kovaa ja melko haurasta. Kestää hyvin puristusta (kitkavoimat suuria). Tuhansia kiloja painavia savupiippuja on muurattu saven ja hiekan sekoituksella ja piiput ovat juuriosissa vielä erinomaisessa kunnossa. Kuivuneessa savessa halkemat asettuvat aina sille pinnalle missä kuivuminen on kiivainta. Halkeamat ovat näennäisen epäsäännöllisiä, partikkeleiden muodostamien ryhmien rajapintojen suuntaisesti. Saven käyttö tulisijamuuraukseen on myös erittäin edullista. Sanotaan sen olevan elastista, millä tarkoitetaan sitä, että laasti pystyy mukautumaan tiilien pieneen lämpölaajenemiseen. Eli savipartikkelit liukuvat toistensa lomitse. Hydraulisissa laasteissa kuten sementissä ja kalkkilaastissa ei näin tapahdu. Ne ovat kovia ja niiden vähäinen kimmoisuus johtuu laastin huokoisuudesta.

saven rakenne

Saven liuskemainen rakenne. Kuivan saven koossapitävät voimat ovat kitkavoimia ja kostealla savella taasen koheesiovoimia. Vesi toimii kosteassa savessa ikäänkuin liimana. Savi on kohtalaisen huokoista joten sillä on suuri taipumus absorboida vettä. Vasemman puoleinen kuva julkaistu SEMP (Suburban Emergency Management Project) luvalla oikean puoleinen tassen Rocky Mountains Lab luvalla).

Vaikka kotimaisen saven alumiinioksidien määrä on kohtalaisen alhainen niin silti se soveltunee hyvin tulisijamuuraukseen. Paras savi on väriltään vaalean harmaata ja paksua. Savi on silloin paksua kun siitä muovailtu 10 mm paksu ja 20 cm pitkän tangon voi murtumatta kietaista useammalle kiepille etusormen ympärille. Varsinainen muurauslaastia, saviuunilaastia, saadaan sekoittamalla savijauhetta seulottuun puhtaaseen hiekkaan. Seokseen lisätään vettä ja annetaan vettyä mielummin vuorokausi. G.E Asp Uuninmuuraja kirjassaan (Otava 1944) toteaa seuraavaa: ”Savilaasti valmistetaan siten, että raaka savi pannaan likoamaan veteen, mitä hämmenetään seipäällä, jonka päähän on lyöty rautanauloja. Kun seos on saatu vellimäiseen muotoon, sekoitetaan siihen 1/7 – 1/10 hiekkaa saven laadusta riippuen. Tulenkestävä muuraus muurataan tulenkestävällä laastilla. Tähän tarkoitukseen voidaan käyttää myös tavallista vetelää savilaastia johon muuratessa sekoitettava 1/6 – 1/8 sementtiä. Muurauksen saumavälien pitää olla mahdollisimman pienet (punaisessa muurauksessa noin 8 – 10 mm, tulenkestävässä muurauksessa noin 2 mm).”

Hiekkaa lisätään saveen kahdesta syystä: Kuivuessaan ei kutistu niin paljon kuin pelkkä savi ja toiseksi siksi että puristuslujuus kasvaa. Savi liimaa hiekkajyvät yhteen. Vaikka savi-hiekkaseosta on käytetty tulipesän muurauksessa iät ja ajat niin kovin suositeltavaa se ei kuitenkaan enään ole. Ensinnäkin tulipesän tiilet ovat altiitta jatkuvalle lämpölaajenemiselle ja -supistukselle. Tällöin savi pikkuhiljaa rapisee pois. Enemmin tai myöhemmin saattaa tulla pieniä mikroskooppisia reikiä ja halkeamia. Koska tulipesässä on melkoinen ilmavirtaus virtaa ilmaa myös näistä pienen pienistä rei'istä kiskoen mukanaan mikroskooppisia partikkeleita mukanaan. Reikä kasvaa kiihtyvällä nopeudella lämmityskerrasta toiseen. Lopputuloksena on tiilien välissä niin suuret kolot että muurauslastan tai ruokailuveitsen voi työntää kevyesti sauman läpi. Toiseksi tartunta sileään tulenkestävään tileen ei ole kovin hyvä. Tartuntaa on yritetty parantaa, erityisesti avotakkojen muurauksessa, lisäämällä sementtiä ja kalkkia laastin joukkoon, kuten Asp edellä neuvoi. Tällöin vain törmätään muihin ongelmiin. Näitä ovat esimerkiksi sementin ja kalkin palaminen sammuttamattomaksi kalkiksi ja tämän seurauksena sauma rapautuu nopeasti. - Kieltämättä, jos ei ole muuta tekemistä niin voihan sitä valmistautua tulevaan tulipesän saumojen kittamiseen valitsemalla väärän laastin. Korjaus nimittäin onnistuu ja vieläpä kohtalaisen hyvin.

Savi kuivuu erittäin hitaasti n. 1 – 2 cm viikossa hidastuen loppua kohti. Joten puhtaasti savi-hiekkaseoksella muratun uunin kuivumisjat ovat tyypillisesti 6 – 8 viikkoa ! Suomessa myytävä saviuunilaastiin on työskentely ja kuivumisaikojen nopeuttamiseksi lisätty sementtiä, jonka hydrolaatio kovettumisreaktio alkaa välittömästi veden lisäyksen jälkeen. Kolmen tunnin jälkeen seos lähes kättökelvoton, tänä aikana savi ei ole edes ehtinyt kunnolla vettyä. Olisikin paljon parempi jos valmislaastissa ei olisi ollenkaan sementtiä, vaan sementti voitaisiin lisätä vasta seuraavana päivänä kun savi on kunnolla imennyt veden. Itse asiassa sementtiä ei pitäisi lisätä vaan sementin ja kalkin seosta esimerkiksi muurauslaastia. Portland sementti kyllä kestää hyvin kuumutta mutta heikkenee uunin jäähtyessä. Tällöin kalkki ottaa sementin paikan ja pitää seoksen kohtalaisen stabiilina (kunhan lämpötilat pysyvät reilusti alle 600 asteen). - Uunin kuivumisen nopeuttamiseksi toisinaan neuvotaan käyttämään lämpöpuhallinta. Tällä ei kuitenkaan aina saavuteta haluttua tulosta. Päinvastoin. Laasti kuivuu pinnaltaan hidastaen syvemmällä olevan kosteuden haihtumista.

Meillä ja muualla on vielä monia puhtaasti savilaastilla muurattuja uuneja käytössä lähes päivittäin vuosikymmenien ajan ilman minkäänlaista vikaa. Sementin ja kalkin lisääminen seokseen täytyy olla jokin selkeä syy. Mikä muu se nykyään voi olla kuin jatkuva kiire. Kaikki pitää saada valmiiksi nopeasti ja heti. Joskus, harvoissa tapauksissa, kylläkin sementin ja kalkin lisäämiseen on olemassa perustellut syyt: rakenteen lujittaminen, tosin suuremalla halkeamisriskillä. Näin joudutaan menettelemään erityisesti silloin kun halutaan mekaanista kestävyyttä esimerkikksi uunin luukun kiinnityksissä. Melko vakiintunut menettely on lisätä 1/3 osa (50/50) muurauslaastia 2/3 osaan saviuunilaastia.

Tulenkestävä muurauslaasti

Suomessa myydään pääsosin vain yhdenlaista tulenkestävää muurauslaastia (refractory mortar, eldfast bruk). Muualla tunnetaan sekä hydraulisesti kovettuvaa että alhaisilla lämpötiloissa kuivumalla ja korkeammissa lömpötiloissa muilla mekanimeilla kovettuvaa laastia. Suomen rautakaupoissa näkyy vain jälkimmäistä (vuonna 2011). Termi muurauslaasti on hieman harhaanjohtava koska sillä ei voida muurata sanan perinteisessä mielessä: kerrospaksuudet ovat kovasti ohuet 1 – 3 mm. Eikä laasti kovetu jäykäksi rakenteeksi huonelämpötilassa kovin nopeasti. Laastin ns. green strength, eli tuoreen vastaleviteyn laastin lujuus, ei ole järin suuri. Eräskin valmistaja kutsuu laastia liimaksi. Oikeastaan tämä ei ole tätäkään kun tartunnat eivät ole kovin vahvoja . Laastin ensijainen käyttötarkoitus on tasata tiilien mittapoikkeamia ja epätasaisuuksia. Joten se pitäisi pikemminkin ymmärtää olevan jonkinlaista tulenkestävää haurasta kittiä tai täyteainetta.

Kuivumalla kovettuva tulenkestävä muurauslaasti on olennaisilta osiltaan hienojakoisen kvartsihiekan ja vesilasin seos. Vesilasi toimii sideaineena kun taas kvartsihiekka runkoaineena. Eräät vuolukiviuunivalmisajat myyvät vuolikivijauheen ja vesilasin seoksia tulisijalaastina. Aikaisemmin runkoaineena on käytetty myös savea. Saven suuren ominaispinta-alan ja vesilasin kohtalaisen korkean viskositettin vuoksi laastin lujuus ei ole yhtä suuri kuin hiekkapohjaislla laasteilla. Tosin puristuslujuus on riittävä takkamuurauksessa.

Vesilasit kuuluvat silikaattien suureen perheeseen yhdisteitä. Veteen liukenevat silikaatit ovat yksi vanhimmista teollisista kemikaaleista. Vesilasin, natriumsilikaatin, teollinen historia ulottuu vuoteen 1818, mutta sitä osasivat valmistaa jo muinaiset foinikialaiset. Yksi syy sen pitkään historiaan on kohtalaisen yksinkertainen valmistustapa. Soodaa, eli natriumkarbonaattia Na2CO3, kummentaan kvartsihiekan, piioksidin SiO2:n kanssa 1100 – 1200 oC lämpötilassa. Tuloksena syntynyt lasi liuotetaan kohtalaisen korkeapaineisen vesihöyryn avulla. Tuloksen saadaan kirkas, hieman viskoosinen vesiliukoine neste, jota siis kutsutaan vesilasiksi. Prosessissa vapautuu hiilidioksidia Na2CO3 + SiO2 → Na2SiO3 + CO2

Neste voidaan kuivata sumuttamalla jolloin sadaan aikaisaeksi veteen liukeneva jauhe. Vesilasit ovat itseasiassa perhe yhdisteitä Na2O.nSiO2 joiden ominaisuudet riippuvat suuresti natriumoksidin ja piioksidien suhteesta, jota myös painosuhteeksi sanotaan. Nämä saadaan kun em ”perusvesilasiin” lisätään lipeää, natriumhydroksidia . Teollisissa tuotteissa piioksiidin suhde natriumoksidiin vaihtelee 1.6:1:stä (voimakkaasti alkalinen) 3.75:1:een (hyvin silikaattinen). Kaupattuotteina niitä on siis saatavissa sekä nestemäisinä, että pulverimuotoisena, joista nestemäiset muodot ovat eniten käytettyjä (mm. paperiteollisuudessa apuaineena vetyperoksidivalkaisussa estämään raskasmetallien, kuten magnesiumin, katalysoivaa vaikutusta vetyperoksidin hajoamisreaktiossa). Hyvin silikaattiset vesilasiliuokset kuivuvat ilmassa nopeasti ja ne ovat myös kaikkein tulenkestävämpiä. Toisaalta alkaliset vesilasit omaavat suuremman plastisuuden ja laastin sitomislujuus ennen kovettumista (ns. green strength) on suurempi kuin silikaattisimpien seosten. Alkaalisemmat liuokset ovat taasen hieman tahmeita ja sulavat korkeissa lämpötiloissa paremmin kuin silikaattiset. Vastaavasti vesilasia tarvitaan myös vähemmän riittävän lujuuden saavuttamiseksi. Lisäksi vettä tarvitaan vähemmän, jolloin kutistumatkin ovat pienempiä (< 1%).

Sovellusten kannalta ovat tärkeitä myös hydraatiomuodot, joissa vesimolekyyleja on sitoutunut vesilasiin Na2SiO3 • m H2O (missä m = 5,6,9,9). Esimerkiksi pentahydratti Na2SiO3 •5 H2O muodostuu yhdisteenä Na2SiO2(OH)2•4 H2O. Pulverimaiset hydraatio muodot ovat sikäli edullisia että niiden liuotaminen veteen huoneenlämmössä on suhteellisen nopea esimerkikksi 3.22:1 painosuhteella minuutteja kun taasen 2:1 suhteella vajaa tunti, alkaaliset liukenevat siis hitaammin. Vesilasin teolliset sovellukset ovat moninaiset eivät pelkästään ole rajoittuneet tulenkestäviin sovelluksiin. Sitä käytetään kanamunien säilyvyyden parantamiseen, saippuoiden lisäaineena, nopeuttamaan betonin kuivumista, parantamaan puun ja paperin tulenkestävyyttä, paperin valkaisuun jne. Kastamalla tulitkku vesilasiin sadaan tikku täysin palamattomaksi. Paras tapa rikkoa naapurin auto korjauskelvottomaksi on kaataa litra vesilasia moottoriöljyn joukkoon. Muutamassa minuutissa vesilasi on täyttänyt kaikki laakerit, pumput ja venttiilijohteet.

Vesilasi on amorfista (kuten lasi) eikä näin sillä ole mitään selkeää sulamispistettä. Sidosaineena se voi muodostaa kalvon, pitkiä polymeeria ketjuja (matriisi sidos) tai kemiallisia sidoksia. Vielä 50 – 60 luvulla vesilasit olivat tavallista rautakauppatavaraa. Niitä käytettiin betonin kuivumisen nopeuttamiskesi sekä siveltiin pölyäviin seiniin pölyn sitomiseksi. Lämmitämällä, poistamalla kaikki vesi, saadaan pinnasta vielä jossain määrin vedenkestävä (tosin muutaman molekyylikerroksen paksuinen ) kalvo.

Kun (hydroitunutta) vesilasi seosta lämmitetään haihtuu ensin seoksen ylimääräinen kosteus, lämpötilan noustessa alkaa ns. dehydraatioprosessi ja vesilasi muuttuu tahmeaksi. Kun seoksen happamuus pH laskee alle 10.7 alkaa vesilasin polymerisaatio eli vesilasi molekyylit muodostavat pitkiä sidosketjuja. Amorfinen vesilasi sitoo laastin kvartsin kovaksi pinnaksi.Lämpötilassa 590 oC tai 649oC (2.0:1 tai 3.22:1 suhteilla) kovettunut vesilasi alkaa pehmetä ja on juoksevaa lämpötilassa 760oC tai 840oC jolloin viimeistään laastin kvartsikiteet sitoutuvat. Tulos on vähän kun riisipuuro, mutta kovempaa Puurossa kun riisinjyvät ovat erillisiä maitoliuksessa mutta tosin pehmenneinä. Kun piioksidin ja natriumoksidin suhde on 2.4 tai alle niin hiilidioksidia voidaan käyttää tehokkaana katalysaattorina ja saada laasti kovettumaan huoneenlämmössä nopeasti. Mutta kun valmistajat eivät kerro mitä vesilasia he käyttävät tulilaasteissa. Menettely olisi muutoin seuraavanlainen: Suljetaan tiivisti uunin tuhka-aukko ja luukut muovikalvolla. Samoin tuliputken pää. Pistetään kalvoon pieni reikä, josta sumutetaan hiilidioksidia palotilaan. Minuutin kuluttua pitäisi laastin olla melkein betonin kovaa (ainakin pinnaltaan). Hiilidioksidia on kätevästi saatavissa halvempien MIG hitsauslaitteiden kertakäyttöisistä kaasupulloista.

No hyvä. Helsingin seudun rautakaupoissa myydään tulilaastia 25 kg säkeissä. Tällä määrällä muuraakin sitten 2 uunia. Säkin kyljessä oli seuraava ohje: ”Säkillinen laastijauhetta sekoitetaan muurauskauhalla tai mieluummin porakonevispilällä sekoittaen noin 4,5-5 litraan vettä.” Just joo. Kovinpa on älykästä. Kuka nyt sekoittaa koko säkillisen kerralla ? Yleensä otetaan neljännes säkillinen tai vähemmän. Mutta kuinka paljon vettä ? Eräs keino oikean vetelyyden määrittämiseksi on levittää paksu nokare lastalle. Kännetään lasta yösalaisin: Jos laasti tipahtaa on se joko liian tiukkaa tai liian notkeaa. Monet suosivat notkeaa laastia kun kuiva tiili imee laastista melko nopeasti kosteutta kuivatten laastin liian kuivaksi (liian nopean kuivumisen estämiseksi jotkut kostuttavat tiiliä hieman). Laasti säilyy ilmatiiviissä astiassa jopa viikkoja. Tosin vesi erottuu seoksesta. Vispaamalla laastia uudelleen ennen jokaista käyttökertaa saadaan sopiva seos. Itse kyllä ihmettelen miksi laasteja myydään ylisuurissa säkeissä. Paljon ystävällisempää olisi myydä niitä 5 – 10 kg muovipurkeissa johon lisätään vesi jäljestäpäin. Kaupanpäällisenä tulee mukaan tiivis astia (selviää yhdellä kauppareissulla kahden sijasta). Tuonnempana pohdiskellaan hieman tulilaastilla muuramista kun asia ei ole niitä suoraviivaisimpia ja hieman virhealtista touhua (selailtaessa nettiä sieltä sun täältä esiintyy useita esimerkkejä miten, erityisesti tuliputken yläpäässä, tiilet ovat tipahtaneet ja saumat rapisseet).

Tulenkestävä valumassa

Tulenkestävän valumassan sideaineena käytetään aluminaattisementtiä ja runkoaineena kohtalaisen karkeata posliinimursketta ja hienoa jauhettua posliinia tai poltettua tiiltä (samottia). Aluminaattisementti on kohtalaisen uusi aine, jonka teollisen valmistuksen historia ulottuu vuoteen 1908. Alunperin sen kehittämisen tarkoituksena oli kehittää sementti, joka olisi vastustuskykyinen sulfaateille. Aluminaattisementti valmistetaan kalkista ja bauksiitista. Oikeassa suhteessa sekoitetut raaka-aineet murskataan, lietetään ja johdetaan sementtiuunin, kuten portland sementtiä valmistettaessa tehdään. Poltto tapahtuu korkeassa lämpötilassa (1500 oC) . Uunista ulos tuleva sintrautunut klinkkeri jauhetaan. Aluminaattismentti sisältää tyypillisesti alumiinioksideja Al2O3 40 – 45 %, kalsiumoksidia CaO 30 – 35 % ja rautaoksidia Fe2O3 n. 10 %. Kalsimoksidien suuren määrän vuoksi massan tulenkestävyys rajoittuu hieman yli 1000 asteeseen (kalkki palaa suuremmissa lämpötiloissa samuttamattomaksi kalkiksi).

Tulenkestävän sementin kovettumisprosessi, hydraatioprosessi, on kohtalaisen mutkikas ja sivuutetaan tässä. Olennainen käytännössä huomioitava seikka on erittäin nopea kovettumisaika, joten valuja tehtäessä on oltava suhteellisen nopea. Työskentelyajat ovat maksimissaan 15 – 30 minuuttia. Kovettuminen kehittää melkoisesti lämpöä. Suuria kappaleita valettaessa on hyvä, kuten betonin valussa, kastella pinta ja peittää vuorokaudeksi kappale muovikelmulla. Näin saadaan pienennettyä liian nopean kuivumisen aiheuttamaa halkeamisriskiä. Nopean kovettumisen vuoksi aluminaattisementtejä on myös käytetty myös yleisissä rakennusvaluissa, erityisesti ruiskuvaluissa. Tämä on ollut virhe ja useita rakennuksia on sortunut jo muutamassa vuodessa talon valmistumisen jälkeen.

Koska tulenkestävä valumassa sisältää huonosti vettä läpäisevää hienoainesta niin valumuotti ei saisi sisältää sileitä kalvoja, esimerkikksi muovipinnoitteita. Tässä nimittäin käy siten, että massan hienojakoisimmat partikkelit asettuvat muottia vasten hidastaen valun kuivumista. Pinta on tosin hyvin sileä ja jopa kiiltävä mutta lähes vettä läpäisemätön. Kun tuli päräytetään takkaan pyrkii valun jäännöskosteus höyrystymään. Kun sillä ei ole kovin helppoja purkautumisteitä kasvaa höyryn paine ja pyrkii etsimään omat tiensä. Valu voi haljeta liian korkean sisäisen paineen seuraksena. Tämän vuoksi puusta tai vanerista tehdyt muotit ovat parhaimpia. Hieman karhean pinnan pinta-ala on suuri joten kosteutta haihduttava pintakin on suuri. Jotta valu ei tarttuisi muottiin tai muotista tarttuisi puusäleitä valuun on muotti hyvä öljytä esimerkiksi ruokaöljyllä. Öljyn pitäisi imeytyä muottiin. Tähän menee aikaa jopa vuorokausi. Veden haihtuminen valusta voi kestää pitkään, paksuudesta riippuen jopa kuukauden. Valun lämmittäminen vaikkapa puhaltimella ei juurikaan auta. Päinvastoin. Tällöin nimittäin helposti luodaan höyryn haihtumista hidastava kerros.

Nykyaikaisia rakennusmateriaaleja käytettäessä uunin pitäisi antaa kuivua kuukausi - sanotaan. Kaikista materiaaleista on tulenkestävä valumassa se materiaali, joka vaatii pisimmän kuivumisjan. Kieltämättä, hieman yllättävää kun kovettuminenkin on niin ripeää. Lisäksi uunin lämmityksen pitäisi tapahtua varovasti silläkin uhalla että tulipesä hieman nokeentuisi normaalia enemmän. Valun joukkoon on voinnut muodostua vesitaskuja kun valuvaiheessa ei aina voida täräytellä massaa. Kuivuminen ei aina myöskään ole kovin hallittua. Näiden syiden vuoksi suoraan korkeiden lämpötilojen kanssa tekemiseen tulevia kantavia valettuja holvirakenteita tulisi välttää. Ainakin näiden pitäisi olla hyvin tuettuja. Jospa sittenkin valu halkeaa useampaan osaan suurten lämpötilagradientien tai vapautuvan höyrynpaineen seurauksena. Sinänsä pienet mikro- tai hiushalkeamt valussa eivät ole yleensä kovin kohtalokkaita (ajan oloon noki kyllä tukkii nämä). Valumassan heikkoudet ovat kyllä yleisesti tiedossa kuitenkin luukun ylitykset tehdään melkein poikkeuksetta valamalla (lämpötilat eivät kyllä ole tässä mitenkään huikean suuret). Samoin tulipesän laet ja nielut ovat usein valettuja. Harvoin näissä on kuitenkaan suuria ongelmia. Mikrohalkeamia kylläkin, kuten voimme lukea vaikkapa Marcus Flynn:n sivulta http://www.pyromasse.ca/articles/boasc_e.html . Myös Norber Senf:n moderoima mha:n (Masonry Heater Association of North America) sivuilla käyty keskustelu voi olla kotimuurarille sangen kiinnostava (http://mha-net.org/docs/temp/080428oehme.htm).

Rautakaupasta ostetun valumassan suurin raekoko on 5 – 6 mm. Josta taasen on seurauksena suurehko minimi kerrospaksuus. Varsinkin arinan kaatoja tehtäessä on vaikea saada massa levittymään sileäpintaiseksi kaltevaksi levyksi tulipesän seinämästä arinan aukkoon. Ratkaisuna tähän on seuloa tavallisella kotitaloussiivilällä massajauhetta. Näin saadaan karkeampi aines erotettua. Olisi hyvä korvata poisseulottu aines hienojakoisella samotilla, esimerkiksi tiilien sahauksessa syntyneellä pölyllä. Aina tätä korvausta ei viitsitä tehdä. Hienojakoisella massalla voidaan sitten siloitella hieman karkeaksi jääneet kaadot. Pahin vaara, jos poisseulottua ainesta ei korvata on pienten hiushalkeamien syntyminen arinan kaadon siloitekerrokseen. Ei tämäkään ole kovin vaarallista.

Tiilet

Pönttöuunissani käytin kahta eri tyyppistä poltettua tiiltä: Reiätöntä taloustiiltä ja tulitiiltä (3 eri kauppakokoa), punaista ja keltaista tiiltä. Keltaisia kuumimpiin paikkoihin (tulipesään ja tuliputkeen) punaisia kaikkeen muuhun.

Tietosanakirja määrittelee tiileksi ”savesta tai massasta savea sidosaineena käyttäen valmistettu kuivattu ja poltettu tuote”. Tiili on ehkä kaikkein vanhin yhä vieläkin käytössä oleva ihmisen tekemä rakennustarvike. Sen historia ulottuu ihan 9000 vuoden taakse. Polttamattonta tiiltä käytettiin muinaisessa mesopotaniassa laajamittaisesti jo 4000 eKr. Tiettävästi sumerilaiset hallitsivat tiilen polttotekniikan jo 3500 eKr. Kreikkalaisen ja roomalaisen arkkitehtuurin kukoistuksen jälkeen tiilen käytön huippukausi oli maurien aikana 700 luvulla (jKr.). Rinnan kristinuskon leviämisen kanssa siirtyi tiilen valmistus ja käyttötaito Europan eri osiin, pohjoismaihin 1100 luvulla. Maamme ensimmäiset tiilivalmistamot olivat Kallenkuljun ja Koroisten tiiliruukit, jotka mainitaan aikakirjoissa 1712. On hyvät syyt uskoa, että nämä aloittivat toimintansa jo 1600 luvulla. Saven muokkaus ja lisäaineiden kuten olkien hiekan jne. sekoittamine tapahtui aluperin eläinten ja ihmisten jaloillaan survomana. Tiilet muovailtiin joko käsin tai lyömällä muotteihin. Ensimmäiset tiilipuristimet syntyivät 1600 luvulla (J. Etheringtonin keksimänä). Maassamme tiilellä on ollut myös suuri taloudellinen merkitys jo varhaisella kekiajalla. Tavaran arvo usein määrättiin suhteessa rukiin arvoon. Kustaa Vilkuna kijassaan Isien Työt (kuvittajana Eino Mäkinen) mainitsee että Turun tuomiokapitulin ohjeiden mukaan vuodelta 1474 1000 tiiltä vastaa kaksi kukkuraista ruispuntaa.

egyptiläisiä työssään

Tiilen valmistusta muinaisessa Egyptissä. Huomio varmaan kiinnittyy kuvan oikeassa yläkulmassa olevaan istuvaan hahmoon. Tämä pitää kättään silmien edessä kun kaikki muut ahkeroivat kovasti. Ilmeisesti egyptiläiset tietokirjailijat, - kuvittajat olivat suuria humoristeja. (Lähde Otavan Iso Tietosanakirja, Osa 8 SOST-TSC, 1964)

Taloustiilet valmistetaan yleensä lisäämällä saveen 20 – 30 % (kvartsi) hiekkaa ja lisäaineita kuten kalkkia ja rautaoksidia (< 6%). Seokseen lisätään vettä ja annetaan sen asettua jopa viikkoja. Tällöin kosteus tasoittuu ja eri kerrokset sekoittuvat keskenään. Savimassa työnnetään sammiosta suukappaleen kautta määrämuotoiseksi kangiksi, joista leikataan tiilet. Nämä leikatut palat viedään kuivaamoon ja täältä monivaiheeseen polttoon. Lopullinen tiilen polttaminen tapahtuu korkeissa lämpötiloissa 900 – 1000 oC. Näissä lämpötiloissa tapahtuu sekä reskristallisaatiota, että osittaista sintrautumista. Tiilen punainen väri johtuu rautaoksideista.

tiilileikkuri

Pönttöuunissani käytin siis punaisia ns. taloustiiliä (hormitiliä) PT kooltaan 257 x 123 x 57 ja painoltaan 3.8 kg, muualla kuin varsinaisesti liekkien kanssa tekemisiin olevissa osissa. Tiiliä jouduttiin jonkinverran veistämään. Aluksi käytin perinteistä muurarin tapaa: Otetaan heikompaan käteen (minulla vasempaan) tiili ja toiseen käteen muurarin vasara. Vasaran talttapäällä hakattiin tiiltä ympäriinsä (kutakin syrjää) tarkoitettua murtumisviivaa pitkin. Halkeaahan tiili lopulta ja urbaanilla cityihmisellä on myös ranne kipeä kovin lyhyen työrupeaman jälkeen. Huuto netin kautta hankin varsinaisen tiilileikkurin. Helpotti. Tosin leikkuureunat eivät aina tado olla sileät. Kun pönttöuunin tiilet muuttavat suuntaansa selkäpuoli kylkipuoli kuorta vasten joudutaan leikkaamaan pienet viisteet alimman kerroksen tiilissä. Samoin tulitiiliä jouduttiin hieman leikkaamaan mahdollisimman suoraan. Tähän tarkoituksen muunsin lattarautojen leikkaamiseen tarkoitetun statiivin kuvan mukaiseksi tiilisahaksi. Laikkana käytin tavallisia kivilaikkoja. Työ sujui joutuisasti, pölyn määrä oli kyllä aika huikea. Äijä oli milloin yltäpäältä punainen ja milloin keltainen vain hengityssuojan kohdalta normaalin värinen.

Tulipesä ja tuliputki muurattiin ns. tulitiilillä. Nämä ovat väriltään keltaisia ja pinnaltaan melko sileitä. Väri johtuu melko korkeasta alumiinioksidien ja vähäisestä rautaoksidien määrästä. Alumiinioksidien määrä vaihtelee käyttötarkoituksen ja valmistajan mukaan 20 – 40 % rajoissa. Puulämmitteisessä uunissa yleensä 21 – 26 %. Lämmönkestävyys on hieman suurempi korkeamilla alumiinioksidien määrällä. Esimerkiksi 21 % 1620 oC ja 40 % 1720 oC. Piioksidien määrä (kvartsi) on 60 - 70 % luokkaa. Rautaoksideja taasen alle 1.8 %.

Aikoinaan antiikin roomalaisilla ja muinaisilla kiinalaisilla oli tapana leimata tiilet, usein tiilimestarin, valmistuspaikan ja vuoden mukaan. Näiden leimojen perusteella on saatu paljon arvokasta tietoa rakennusten ja tulisijojen iästä kauppareiteistä jne. Leimaamisen traditio on vielä säilynyt tulitiilissä. Jussi Salonen ylläpitää erinomaista uunimuuraussivustoa http://www.uuniduuni.fi. Monien mielenkiintoisten seikkojen ohella täällä on myös kuvakokoelma erilaisia tulitiilien leimoista. Kannattaa vierailla sivustoilla. Itse olen ihastuneena vieraillut siellä monen monena iltana.

Tulitiilien kokoa hieman ihmettelen. Rautakaupasta ostin tiiliä joiden mitat olivat 257 x 123 x 57. Kun tulenkestävän muurauslaastin sauma on luokkaa 2 mm niin usein törmätään tilanteeseen (esimerkiksi tulipesää muuratessa) missä kyljelleen muurattu tilli nojaa kahteen päällekkäin makaavaan tiileen. Mitat eivät mene tasan. Siis 2 x 57 + 2 = 116 eikä 123 eli ero on 7 mm. Hieman hankalaa on muurata rakenteellisesti tukevampia limittäisiä rakenteita mikäli sauman paksuudet olisivat samat mahallaan makaavilla ja kyljellään makaavilla tiilillä. Ilmeisesti parempi koko olisi esimerkiksi ollut 234 x 116 x 57. Muuraus olisi voitu tehdä kolmeen suuntaan limittäin samoilla parin millin saumanpaksuuksilla. Toinen ihmeellinen seikka on arinatiilen koko, näitä on vain yhdenlaisia kaupassani eli 250 x 250 x 50. Oma tulipesäni oli leveydeltään 257, jos kaupan olisi ollut ainakin 380 tai mieluimmin 500 mm leveitä olisi siitä saatu kätevästi tulipesän etureunan kansi. Vasta jäljestäpäin huomasin, että vantaalainen Puutuli Oy myy toisilla mitoilla olevia tiiliä, joten käytännössä sivujen kivet pitäisi ostaa sieltä ja pesän päädyn kivet rautakaupasta jotta kaikki saumanpaksuudet olisivat olleet ihanteellisia (jee, ajamista riittää). Puutulesta olisi myös saanut tulipesän kuristukseen sopivia tarvikkeita (laatat ja etukiilat). Jos olisin ollut tietoinen heidän tuotteistaan olisin varmaan tehnyt toisenlaisen tulipesän laen (muuratun valumassan sijasta).

tiilen mittoja pesässä

Tulipesässä jouduttiin sivujen tiilet latomaan kyljelleen, jotta poskikanavista tulisi riittävän väljät. Tämä taasen johti siihen että peräseinän mahalleen ladottujen tiilien välit ovat sangen suuret n. 4 - 6 mm kun sivujen saumat ovat n. 2mm. Yksinkertaisuuden vuoksi palovillaisia liikuntasaumoja ei ole piirretty kuvaan.



Huomioita toteutuksessa

Kuten johdannossa mainitsin tuli ylimmäinen pönttö hieman soikioksi (n. 9mm). Niin. Vasta jäljestäpäin luin Asp:n Uuninmuuraja kirjasta seuraavaa kunkin renkaan (pöntön) saamiseksi pyöreäksi: "Renkaan yläreuna varustetaan muurauksen ajaksi puusta tehdyllä vanteella (tulkilla), joka kiilan avulla kiristetään renkaaseen. Tulkin avulla saadaan uuni muuratuksi täysin pyöreäksi. Sen halkaisijan tulee olla sama kuin uunin halkaisijakin." - Mikä oivallinen neuvo ! Nykyihminen tekisi varmaan tällaisen tulkin liimamalla joitakin kerroksia 3 -4 senttiä leveitä 4 millin vanerisuikaleita toisiinsa pyöreän muotin päällä. Sahataan reuna auki ja kiristetään pönttöön (renkaaseen) kuormaliinalla.

 

Tulenkestävää laastia levitetään ohut kerros tiileen. Tässä on useita eri tapoja jotkut dippavat tiilen laastiin, toiset levittävät kohtalaisen paksun kerroksen ja kampaavat laastin auki samalla tavalla kuin kaakelita liimataan seinään kolmannet taasen levittävät lastalla. Eräs kohtalaisen hyvä tapa löytyy kanadalaisen Pyromasse international:n sivuilta (Pyromassen erinomaiset sivut oat varmaan monelle uunin rakentajalle tutut, erityisesti kuvasarjat pitkään käytössä olleista uuneista ja niiden korjauksista ovat mieluisaa katseltavaa ja luettavaa). Moni uuninmuuraja asettaa tiilikerroksen vuoronperään ja antaa saumojen hieman pursua. Työn lopussa lastaalla ”leikataan” pursunut laasti pois. Pinta harjataan kevyesti ja pyyhitään kostealla. Sotkua kertyy kohtalaisesti mutta onneksi on olemassa imuri. On siis turha levittää laastia tiilen pintaan. Ensi alkuun näyttää tulevan siisti jälki mutta uunia käytettäessä hilseilee laasti suomuina kyllä pois. Joskus kuulee, että varsinkin tulipesä kannattaisi vuorata uhrikerroksella. Nykytietämyksen mukaan tämä on vain turha ja tarpeeton vaihe, hyöty plus miinus nolla. Sitäpaitsi tulipesä on ikävän näköinen kun laastipaakkuja repeilee sieltä täältä irti. Jos kaikesta huolimatta haluaa vuorata tulipesän uhrikerroksella niin tämä olisi hyvä tehdä puhtaan saven, vesilasin ja veden seoksella. Näin voisi tämä edes pysyä hieman pidempään kiinni.

Kun tiiliä pinotaan toistensa päälle niin kevyesti painamalla huomataan sormenpäissä kuinka adheesio pitää tiilet paikallaan. Tässä pitää olla hyvin varovainen. Kostean laastin lujuus (em. green strenght) on kohtalaisen surkea. Hiemankin lujempi täräys irroittaa tiilen. Tällöin ei ole muuta keinoa kun ottaa tiili pois, kaapia laasti irti ja aloittaa kaikki uudelleen. Saatat ajatella: Onhan tuo silminähden kiinni. Vaan kun ei. Otettaessa uuni käyttöön laastin ollessa pehmeähköä imee palamistapahtuman kova ilmavirtaus pienenpieniä kvartsipartikkeleita mikroskooppisista raoista. Kolo suurenee kuten edellä tuli kerrottua. Vasta hyvin pitkän ajan kuluttua monen lämmityskerran jälkeen on laasti läpikotaisin kovettunut ja rakojen muodostuminen minimoitunut.

Miten menetellä kun tulipesässä on lastan tai keittiöveitsen läpi mentävä kolo tiilien välissä ? Eräs proseduuri on seuraava:

  1. Annetaan uunin jäähtyä.
  2. Imuroidaan ja harjataan uuni (tulipesä) huolellisesti.
  3. Kastellaan rako pienellä siveltimellä, injektiruisku voisi olla ihan hyvä apuväline. Annetaan kosteuden hieman tasaantua.
  4. Sekoitetaan löysä laasti ja kittauslastalla tungetaan ripeästi kolo täyteen tulilaastia.
  5. Poistetaan purseet lastalla, harjalla ja kostealla sienellä.
  6. Sivellään saumat vesilasilla (jos on saatavilla)
  7. Annetaan kuivua 48 – 72 tuntia (erittäin kosteissa olosuhteissa kuivumisaika voi venähtää 2 viikoksi).
  8. Aloitetaan uunin varovainen lämmitys.

Toinen vaihtoehtoinen tapa on käyttää ns. tulikittejä eimerkiksi Casco Heat 1000oC, Soudal Firecement Ht, Bison takkakitti yms. Aineet vaikuttivat sangen ihmeelliseltä. Uteliaisuus heräsi. Joten ostin tuubin Cascoa rapsutin tulipesän saumaa muutaman millin syvyydeltä auki ja levitin ainetta syntyneeseen koloon. Ihme ja kumma Aine toimii kuten on luvattu. Pintakin on kohtalaisen kova. Mitä nämä aineet sitten ovat ? Ei harmaintakaan hajua. Ehkäpä jotain akryyliseoksia kukaties.

Periaatteessa saviuunilaastilla muuraminen etenee samalla tavalla kuin muuratessa yleensä. Levitetään sentin (etusormen kärjen) paksuinen kerros alemman tiilikerroksen pinnalle parin kolmen tiilin matkalla. Pidetään uutta tiiltä heikomassa kädessä ja levitetään laastia ohut kerros peltikuorta vasten tulevaan pintaan ja hieman paksumpi kerros naapuritiilen vastaiselle pinnalle.

tyokaluja

Keskeisiä muurauksessa käytettyjä työkaluja: Muurauskauha, sivellin ja puikko (kts. teksti). Kuvaan on piiretty arinatiili tuliputken päälle, tämän tehtävänä on olla painona kunnes tulenkestävä laasti on edes jollain tavalla kuivahtanut.

Ylläolevaan kuvaan on hahmoteltu käytettyjä työkaluja. Varmaan ihmettelet miksi puikko. Asia oli, ainakin minulla, niin, että naapuritiiltä vasten olevalle pinnalle ei aina tahtonut saada riittäväsäti laastia, ilman että tämä varisi helposti pois. Asia ratkaistiin levittämällä laastia vain tiilen pinnan alareunaan (1/3). Näin jatkettiin useamman tiilen verran. Sen jälkeen täytettin tiilien väliset kolot laastilla ja painettiin kuvan puikolla laasti tiiviksi. Jatkettiin muuramista ja tiivistämistä. Kun kierros oli täynnä lisättiin laastia ja tiivitettiin kunnes laastin pinta oli tiilen pinnan tasolla. Puikko oli halkaisijaltaan n. 10 mm. Tässä pitää olla hieman tarkkana jottei kuorta väännä soikioksi. En kuitenkaan oikein tiedä kuinka yleinen tapa on täyttää tiilien välit mahdollisimman tarkkaan, kun olen nähnyt paljonkin uuneja, jotka ajanoloon ovat saannet melkoisesti lommoja pinnalleen.Selvästi laastia ei ole riittävästi tukemassa iskuja vastaan. Mielestäni uunin massa pitäisi oll amhdolisimman suuri ja savun vuodolle ei saisi olla minkäänlaisia teitä, joten laastinkin pitäisi olla hyvin pakkautunutta tiilien välissä.

sivelty pinta

Toinen keskeinen työkalu oli sivellin. Kun tiilet oli saatu paikalleen niin saumat siloteltiin ja tiivistetiin siveltimellä. Tässä kokeiltiin useitakin tekniikoita. Saumoista ylipursunutta laatia siveltiin tasaisemmaksi, laastia ei aina ollut riitävästi joten sitä jouduttiin lisäämään. Lisää laastia leviteltiin kumilastalla ja siveltiin. Joskus siveltimeen otettiin suoraan laastiämpäristä laastia ja siveltiin. Toisinaan hieman paksut kerrokset siloteltiin veteen kastetulla siveltimellä, toisinaan taasen tehtiin tosi löysää laasti seosta ja käytettiin kuten maalia. Parasta ja hyvää tapaa en oikein keksinyt. Kokeilin useita erilaisia siveltimiä, parhaimmat olivat melko jäykät halpissiveltimet. Joku saattaisi leikata karvoja hieman lyhyemmäksikin. Oheinen kuva näyttää hieman tuloksia. Ei nämä ihan maalatun pinnan kaltaista pintaa ole. Jos olisi ollut käytössä pelkkää savea (ja vesilasia) olis pinnasta myös saatu siloisempi, kuten kaikki savitöitä tehneet tietänevät.

vinkoja

Kun tiiliä ladotaan niin eivät ne kovin hyvin pysy paikallaan (ennenkuin koko kierros on saatu täyteen, välit täytetty laastilla ja laasti hieman asettunut). Keksin käyttää tiilien lyhytaikaiseen "sitomiseen" vinkoja. Näitä ei saa kovin lujaa puristaa, jottei pellit mene lyttyyn. Kun tiilet ovat alustavasti paikoillaan onkin mukavamopaa täyttäää "varpaiden" alle hieman laastia ja siloitella siveltimellä ja töpöttää kylkien väliin lisää laastia. Erityisesti vinkojen käyttö oli hyödyllistä kun uuniluukun kiinnittimet kiersivät koko uunin ja ne piti saada tiukasti kuoren ja tiilen väliin. Vinkat pitivät pakettia kasassa kun luukun kiinnittimet pyrkivät hieman työntämään tiiliä poispäin.

Hyvä. Muuratessa tippuu silloin tällöin laastinmurusia uunin pohjalle. Kun uuni on vielä matala saadaan ne vielä kätevästi imuroitua pois. Pidemmälle ehdittäessä ei imurin putki oikein riittänyt. Keinona oli sama kuin savupiipun muuraamisessa. Työnnetään räsyjä uuniin. On olennaisesti helpompi imuroida muruset näistä pois kuin yrittää taiteilla uunin pohjalta. Täytyy vain muistaa ottaa räsyt pois ja siirtää ylemmäs muurauksen edistyessä. Varsinkin ennen uunin käyttöönottoa.

työmaa

Uuni nousi ja nousi. En kasvanut uunin myötä. Syntyi pieni ongelma. Miten asettaa tiilet? Joku voisi käyttää tikkaita tähän. Mutta mihin laittaa laastiämpärin ja tiilet. Juosta ylös alas tikkaita pitkin. Ei kovin kätevää. Olin rohmuut kasan trukkilavoja tuleviksi polttopuiksi. Näistä syntyi oivallinen rakennusalusta. Riittävän painava ja kookas. Kaikkeen tottunut lasteni äiti ei edes sanotavammin urputtanut näistä lavoista. Tuleehan meille hieno empire tyylinen uuni. Työmaa oli kuitenkin melkoista sotkua kuten kuvasta näkyy. Alvariinsa joutui harjaamaan ja imuroimaan lattioita. Pölyä olikin kaikkialla, onneksi varhaissyksy oli ilmoiltaan melko kostea.